Olenko vai enkö ole yksin

Kun rupesin kirjoittamaan, minulla oli joku ajatus, mistä haluaisin teille kirjoittaa. Muistini on hyvä, mutta aika lyhyt. Unohdin kirjoittamisen aiheen matkalla taidepajasta tänne mediamajaan, ja välimatkaa näillä paikoilla on 5 metriä. Jotain sellaista minulla oli ajatuksissa tänne kävellessä, että minulle tulee klubitalolla hyvä olo.

Olen ollut kotona taas melkein koko viikon aivan yksin. Asun yksin, olen siis todella yksin kun olen kotona. Ainoina ystävinä some, facebook, telkkari ja käsityöt. Kaikilla ei ole niitäkään. Minulla on kyllä muutamia ystäviä, joiden kanssa soittelen ja pidän yhteyttä, mutta en sitäkään päivittäin. Perhettäkään minulla ei ole samalla paikkakunnalla, joiden kanssa voisin viettää aikaani.

Minusta tuntuu siis hyvin yksinäiseltä, vaikka minua ei luokitella yksinäisiin ihmisiin, joidenkin kategorioiden mukaan. Itse koen olevani hyvinkin yksin, vaikka minulla ulkoisesti näyttää kaikki olevan ihan ok tällä hetkellä. Vietän paljon aikaa yksin kotona. Kaipaankin ihmiskontaktia toisiin ihmisiin siellä ollessani. Kun olen klubitalolla, silloin en tunne oloani yksinäiseksi, silloin minulla on seuraa.

Vaikka en juttelisikaan kenenkään kanssa täällä, tunnen kuuluvani jonnekin. Kunpa klubitalon voisikin siirtää myös kotiin, niin en kokisi olevani niin yksinäinen. Minun pitäisi muuttaa asumaan tänne klubitalolle, jotta voisin hyvin. Ei auta, että minulle sanotaan; mene klubitalolle, niin sinun ei tarvitse olla yksin. Siellä on seuraa. Se on vain hetkellistä. Kotona minua odottavat taas yksinäiset seinät, ja niille en viitsi puhua.

Kun astuin tänään klubitalon ovesta sisään, tunsin suurta helpotusta. Istuin taidepajassa ja näpräsin siinä hetken aikaa erästä käsityötä. Ei mennyt kauankaan aikaa, kun seuraani tuli kaksi klubitalon jäsentä ja he rupesivat piirtämään. Oli hiljaista ja kuului vaimeaa paperin rapinaa. Välillä kuului hyräilyn pätkä. Minulle tuli hyvä olo, vaikka emme puhuneet sanaakaan, en tuntenut olevani yksin.

Hetken kuluttua joku tuli kysymään minulta mitä minä teen. No neulegraffitia, vastasin ja kerroin mitä teen. Joku oli kiinnostunut minun tekemisistäni. Meni taas hetki, ja taas joku tuli kyselemään mitä minä teen. Tätä tapahtui monta kertaa. Lähes jokainen ohikulkija pysähtyi ohi mennessään vaihtamaan kanssani muutaman sanan. Tuli sellainen olo, että minusta välitetään.

On ihmisiä, joille yksinäisyys on tietoinen valinta, ja he nauttivat siitä. Varsinkin perheelliselle ihmiselle yksinäinen iltapäivä voi olla kauan kaivattu hengähdystauko, eivätkä he kärsi siitä. Päinvastoin, nauttivat. Siksi meitä yksinäisiä onkin varmasti välillä vaikea ymmärtää. Meille yksinäisyys ei ole nautinto, se on kärsimystä ja toisen ihmisen kaipuuta. Minä en ole valinnut yksinäisyyttä, se on valinnut minut.

Koska olen luonteeltani hyvinkin seurallinen ja avoin ihminen, koen tämän yksinäisyyden vaikeana asiana. Vihaan sitä, mutta se on välttämätön paha, ja asia jota en voi tällä hetkellä muuttaa. Monella terapeutilla olisi tähän nyt varmasti pätevä ratkaisu, mutta elämä ei ole niin yksinkertaista, kuin he antavat usein ymmärtää. Oikeanlaisten ystävien saaminen ei ole helppoa enää tässä iässä, kuten lapsena oli. Jokaisella on omat juttunsa, perheensä ja menonsa. Minulla taas olisi vain aikaa.

Miksi sitten kirjoittelen teille tällaisia juttuja. No. Minä pidän kirjoittamisesta. En ole mikään huippukirjoittaja, mutta nautin siitä. Pidän kirjoittamista hyvin terapeuttisena itsensä ilmaisun muotona. Minua auttaa se, kun kirjoitan ajatuksiani paperille. Siinä samalla kun jäsentelen ja kirjoitan asioita paperille, ne saavat oikean paikkansa myös pääni sisällä. Olo ei tunnukaan enää niin hullulta.

*Huokaus* Tämä on ollut hyvä päivä. Olen saanut olla klubitalolla ystävien keskellä ja saanut annoksen  terapiaa kirjoittamalla klubitalon blogiin tämän jutun. Ehkäpä kirjoitan vielä uudestaankin, toisissa merkeissä.

Dirlittan

Jätä kommentti